Viime viikon keskiviikkona osallistuimme Turku Agile Dayhin Henrin, Tuulin ja Samin kanssa. Tapahtumassa oli monia loistavia puhujia, joiden esitykset antoivat paljon ajateltavaa. Monen puhujan esityksessä pääteemaksi nousi Ketterien menetelmien manifestin ensimmäinen periaate: yksilöt ja vuorovaikutus ovat tärkeämpiä kuin prosessit ja työkalut. En tiedä, oliko tämä harkittu valinta vai ainoastaan sattumaa. Myös muutos tuli esille useammassa esityksessä.
Yksi parhaista esityksistä joihin osallistuin oli Marcus Ahvnen jopa hieman kapinahenkinen esitys Taylorismista ja miksi se ei toimi ohjelmistokehityksessä (Taylorism and Massproduction – Why the Software Factory Fails). Taylorismi perustuu yksilön tehokkuuden optimointiin ja siihen, että tehokkuutta tulee jatkuvasti mitata ja parantaa. Mittausten perusteella johto muokkaa työntekijöiden työskentelytapaa siten, että he ovat mahdollisimman tehokkaita, ilman että tekijöillä on siihen mitään sanottavaa. Omiin korviini tämä kuulosti todella oudolta ja vanhalta tavalta toimia, mutta Marcusin esityksestä kävi ilmi, että tätä tehdään edelleen. Miksikö Taylorismi ei toimi ohjelmistokehityksessä? Ihmisten jatkuva mittaus ja arviointi aiheuttaa sen, että he alkavat kehittää niitä osa-alueita, joiden perusteella heitä arvioidaan. Tuntuu myös todella absurdilta, että johto voi kertoa työntekijälle kuinka hänen tulisi tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Esitys ei vastannut tarkasti kysymykseen kuinka asioita sitten pitäisi tehdä. Itse ajattelen esityksen jälkeen, että ketterät menetelmät eivät pohjaudu yksilön tehokkuuteen jota säädellään ulkopuolelta. Järkevät yksilöt pystyvät keskenään ryhmänä muokkaamaan toimintatapojaan saavuttaakseen parhaan mahdollisen lopputuloksen.
Ehkä paras esitys omasta mielestäni oli tapahtuman päättänyt Linda Risingin esitys ketterästä ajatusmaailmasta (The Power of Agile Mindset). Linda esitteli kaksi erilaista ajatusmaailmaa: Yhden, jossa henkilöt ajattelivat, että heidän osaamisensa ja taitonsa ovat niin hyvät kuin ne nyt ovat, eivätkä olleet halukkaita tarttumaan haasteisiin pelätessään epäonnistuvansa ja täten näyttävänsä itsensä huonossa valossa. Toisessa ajatusmaailmassa henkilöt tarttuivat haasteisiin ja pitivät epäonnistumisia mahdollisuutena oppia uutta. Itse tunnistin itsestäni molemmat puolet. Kun onnistumisia tulee, se ruokkii halua oppia uutta varsinkin tilanteissa, joissa onnistuminen ei ole ollut itsestäänselvyys. Toisaalta oman osaamisalueen ulkopuolelle meno ja uuden osaamisalueen omaksuminen tuntuvat vaikeilta.
Päivän jälkeen päähäni jäi ajatus siitä, että ketterässä kehittämisessä pääasia eivät olekaan Scrum, dailyt ja iteraatiot. Eikä se, että ihmisille annetaan hienoja titteleitä niin kuin Scrum Master ja Product Owner. Insinöörinä tämä on helppo unohtaa ja ajatella, että prosesseja parantamalla ja työkaluja käyttämällä tekisimme työtä tehokkaammin. Ketteryys lähtee yksilön kunnioittamisesta ja yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta, sekä heidän halustaan muuttaa ja parantaa omia työskentelymallejaan. Toki muutokset aiheuttavat aina epäilystä ja pelkoa. Joskus muutokset vievät aikaa, rahaa ja useamman yrityksen mutta jos se tekee meistä parempia, niin se kannattaa.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Nuo taylorismin aatteet eivät toimineet silloin joskus aikoja sittenkään. Muistelisin, että olisiko nimenomaan fordin tehtailla joskus tehty testi kahdella tuotantolinjalla – toinen jatkoi työtä normaaliolosuhteissa – toiselta hämärrettiin valaistusta, jotta olisi nähty valaistuksen vaikutus työtehokkuudelle. Kuinkas sitten kävikään? Niin sanotusti hämärässä työskennelleet olivatkin tehokkaampia kuin optimiolosuhteissa työskentelevät. Eivät valaistuksesta johtuen vaan siitä, että he kokivat johdon huomioineen heidät, ja johdon olevan kiinnostuneita heidän työpanoksesta.